Sibeliuksen syntymäpäivänä

Minun täytyy tunnustaa, että Sibeliuksen Janne on ollut suuri rakkauteni 14-vuotiaasta lähtien.  Sain äidiltäni vanhan mercantil-mapin, johon liimasin kaikki Sibelius-viikkojen artikkelit; konsertti-arvostelut, solistien haastattelut ja kuvaukset Ainolasta.  Mappi paisui aikamoiseksi vuosien saatossa.  Kuvittelin, että jos tulee maailmanloppu ja maapalloon tulee repeämä, voisi mappini jäädä kiikkumaan rotkon reunalle, Jos sitten toisesta avaruudesta tulee pieniä vihreitä tai jonkin värisiä olioita ja he löytävät mapin. Haltioituneena he sitten lukevat musiikki-arvosteluita (tietysti heidän täytyisi osata suomea.)  ihastellen, että tällainen suurmies on kerran elänyt maapallolla. Avaruudesta kaikuisi  Satu, Tuonelan Joutsen, Viulukonsertto etc.

Tämä Sibelius-ihastukseni herätti veljessäni ja hänen kavereissaan täyttä ymmärtämättömyyttä ja irvailua.  Kaikkein herkimpiä ja syvimpiä tuntojani siinä "raadeltiin". Mappien kohtalo oli sitten surullinen.  Läksin maailmalle opiskelemaan ja lapsuuden kotini sinä aikana hävitettiin mappeineen ja nukkeineen päivineen. Ymmärrän vanhempiani. Eihän sitä voi neljän lapsen "rojuja" viedä upo uuteen kotiin. Mutta -  olisihan sitä voinut konsultoida, eiks niin.

Muistan sen illan, kun kesken sinfonia-konsertin ilmoitettiin että Sibelius on kuollut. Konserttisalissa oli lennellyt perhonen.  Tänä vuonna 2010 kuuntelin taas kerran Sibelius-viulukilpailua ja parhaimmillaan kuulin viulukonserton neljä kertaa samana iltana ( Teemalta ja Radio 1:ltä ).  Olen ostanut lähes kaikki Sibelius-kirjat. Häneen kohdistuneet natsi-syytökset, mielialahäriöt ja alkoholin käyttö eivät mitenkään himmennä ihailuani. Taitaa olla sitä oikeaa RAKKAUTTA.

Tänä aamuna menin hakemaan Suomenlipun ja vetäsin sen tankoon.  Siinä se nyt vieläkin liehuilee.  Ei näy muualla - paitsi kunnan virallisissa rakennuksissa ja tuossa päiväkodissa. Ensi vuonna 8.12. onkin virallinen liputuspäivä - musiikin päivä, Sibeliuksen syntymäpäivä.

Aamu-uutisissa kerrottiin, että Kari Tapio on kuollut. Vähän ajattelutti, kun kaiken aikaa radiossa ja tv:ssä puhuttiin enemmän hänestä kuin Sibbestä. Taidan olla puolueellinen kommentoija. Onpahan tänään sitten jokaiselle jotakin muisteltavaa.

Sininen hämärä syvenee. Ulkokynttilät alkavat erottautua selvemmin.  Virallisesti lippu lasketaan auringon laskiessa. Tänään tämä H-hetki on klo 15.16.

Yöpöllön adventtimietteitä

Tänään on ensimmäinen adventti-sunnuntai.  Pidän perinteistä. Ne erottavat arjen pyhästä. Lapsesta saakka kävin pyhäkoulua. Sipilän Amalia-täti antoi lopussa kauniin kiiltokuvan, joka sitten liimattiin vihkoon. Kotona odotti äidin keittämä riisiryynivelli ja aina paistoi aurinko keittiön räsymatolle.  Koko aikuisikäni olen kuunnellut sunnuntaisin "kirkonmenot" klo 10.00. Jos kuulen silloin mattojen tamppausta tai muuta vastaavaa, koen pahaa mieltä, ikkäänkuin minua olisi loukattu.  No, voi olla, että olen tapojeni orja, mutta mielestäni on tärkeä erotella päivät toisistaan, ettei kaikki ole samaa pötköä.

Sain adventin aattona eli lauantaina tunnelmallisen , omatekoisen adventti-kynttelikön.  Koivu-klapiin oli "istutettu" neljä koristeellisesti numeroitua kynttilää. Sytytin niistä ensimmäisen aamulla ja vasta illalla puhalsin sammuksiin. Elävän tulen katsominen voittaa mennen tullen kolean led-valon.  Luin tänään kaupan mainoksesta, että led-lamppujakin saa lämpimän valkoisena, kun ostaa sellaisen, jossa on 2700 kelviniä ( K ) . Jos vahingossa ostaa 4000 kelviniä, saa tosi kylmää valoa. Ole tarkkana.

Radiosta kuului Hoosiaa- aa -nnaa ja naapureiden ikkunoille syttyi kyntteliköt. Heti tiesi, että nyt on ensimmäinen adventti, ja täytyy olla tarkkana kiltteyden kanssa. Ehkä sitä just ja just jaksaa tämän neljä viikkoa.  Sitten voi taas heittäytyä vapaalle eli normaali olotilaan.

Olin lauantaina sukuseuran pikkujoulu-juhlassa.  Siellä julkistettiin sukukirja " Koskas Ralansuum miäs kirkkoh ehtii".  (Kaukaa pitäjältä tulevat olivat aina ajoissa, mutta kirkkoa lähellä asuvat myöhästyivät ). Meitä oli yli sata juhlijaa.  Erästä tutkimustyötä varten osallistuin muinoin antropologian kurssille, ja siellä puhuttiin mm. mustalais-kulttuurista. Heillä on vahva suku-yhteys. Jos suvussa on joku mahti-mies, kunnioitusta herättävä  persoona,  saavat kaikki muut  ns. tavalliset heimolaiset hänestä voimaa ja itsekunnioitusta. Löytyipä meidänkin suvusta VOIMA-persoonia, kun ilmeni, että L.Onerva ( os. Lehtinen) ja Pietarin tiedeakatemian akateemikko A.J. Sjögren kuuluvat tähän meidän pappis- ja talonpoikaissukuun. Vähän aikaa täytynee kulkea nokka pystyssä, mutta vilkaista välillä varpaisiin, ettei tule lankeemusta.

On jo myöhäinen iltahetki. Radiosta kuuluu Avaruusromua ( eräs mieliohjelmistani ). Täytynee harkita nukkumaan menoa, sillä huomenna on taas tavallinen arkipäivä.  Lukujärjestyksessäni on klo 12.00 hierontaa Kuusankoskella  ja illansuussa viimeinen Blogi-koulutus. Minä vain en oppinut kuvien laittoa vaikka saimme idioottivarmat ohjeet opettajaltamme.   Omissa tiedostoissani olisi ollut kuva saamastani adventti-kyntteliköstä. Yritin, mutta pieleen meni. Sellaista on elämä. Mutta onhan meidän suvussa ollut A.J.S ja L.Onerva. He olisivat varmaan osanneet siirrellä kuvia.

Marraskuun täysikuu

Vanha kansa sanoi ennen muinoin, että sellainen sää, joka on täydenkuun aikoihin, jatkuu samanlaisena kaksi viikkoa. Saadaan siis pidellä pakkasia Itsenäisyyspäivään saakka.  Villavaatteet on kaivettu esiin ja liuku-esteet kenkiin.  Eräs kauppias mainostaa kenkien päälle laitettavia verkkosuojuksia.  Ne ovat paremmat kuin nastat ja ovat helposti päälle- ja pois laitettavia. Kaikkea ne innovaattorit suoltavat markkinoille.

Tulin joku aika sitten illan vilakalla Perheniemestä Kylä-illasta, ja huomasin, kuinka jouluvaloja oli laitettu jo pihoille aika monessa talossa.  Vähän tuntui aikaiselta kun virallinen joulu-aika ei ole vielä julistettu.  Pimeässä illassa valot näyttivät kuitenkin niin kodikkailta, että päätin itsekin aikaistaa joulua.  Olin ostanut marraskuun markkinoilta punaisen mökin, jossa oli valkoiset ikkunan- ja oven pielet.  Mökki oli hyvin tehty ja kestää vuosikaudet. Varsinaisesti se oli tarkoitettu " lintulaudaksi" mutta aloin heti suunnitella kuinka  olisi mukava laittaa siihen valot, jotka tuikkisivat ikkunoista ja ympäri taloa. Olin ostanut Agrista summamutikassa Led-    valosarjan lukematta tekstejä. Olipa suuri pettymys kun napsautin valon päälle ja se olikin kelmeä kuin ruu-mishuoneella.  Pari iltaa jaksoin katsella moista valoilmiötä. Tänään sitten kirkonmenojen jälkeen vaihdoin valot edellisen vuotiseen  lämpimän väriseen sarjaan. Sitä ei aina muista että kaapeissa on kaikenlaista käyttökelpoista tavaraa ja ostaa uutta.  Led-valot kuluttavat erittäin vähän sähköä mutta ovat "karmean" värisiä.  Aamukahvia juodessani näin kuinka linnut kävivät tutustumassa mökkiin, eivätkä löytäneetkään ruuan muruakaan.  Lupasin mielessäni, että joulun jälkeen nostan piipusta valot ulos ja työnnän linnunruokaa tilalle.  Valovaihe on vain sellainen tilapäinen "talon valtaus".

Täällä Suomessa ollaan vielä aika kohtuullisia näissä joulukoristeluissa verrattuna Amerikan maahan.  Siellä se on mennyt jopa stressin puolelle, kun talot koristellaan valoilla ympäriinsä ja saman tien kaikki puut ja pen-saat. Se on kilpavarustelua pahimmasta päästä.  Jouluhan on valon juhla. Jos "lamppu" ei syty ihmisen sisälle, täytyy käyttää ulkoisia tehokeinoja.  Otetaan rauhallisesti nämä valmistelut.

Nyt kun olisi digi-kamera, olisin ottanut kuvan upeasta mökistä valoineen ja liittänyt sen tähän kaikkien ihailtavaksi.   

Isänpäivänä

Koko päivän on ollut hämärää ja kosteaa. Onneksi aamulla salkoon vetämäni lippu liehuilee, ettei sitä tarvitse paljon kuivatella sisätiloissa.  Meidän taloyhtiössä on lipunnostovuorot.  Tämän aamun vuorolainen nukkui pahasti pommiin, joten Isien ja Isänmaan rakkaudesta  hain lipun varastosta.  Entisen  partiolaisen  rutiinilla vedin lipun salkoon. Ei ole kuulunut jälkipuheita.

Isänpäivän kunniaksi terassilla oleva krysanteemini puhkesi kukkaan.  Heinäkuusta asti olen  odotellut nuppujen puhkeamista ja nyt se tapahtui. Ehkä kukkani kuuli, kun juputin, että nyt haen mustan jätesäkin ja vippaan sinut roskiin.  Kävi vähän samalla tavoin kuin lapsuudessa meidän pystykorvalle.  Isä oli tuonut sen pentuna sotatantereelta . Myöhemmin Santuksi ristitty koira oli meidän lemmikki.  Vanhemmiten se tuli vihaiseksi ja haukkui postipojalle.  Isä sanoi Santulle, että ellet tottele, teen sinusta hanskanahkaa ( aika ikävästi sanottu vai mitä? ) Santtu ymmärsi, loukkaantui "verisesti" ja katosi maisemista. Me lapset tietysti kaipasimme sitä ja etsimme joka paikasta.  Loukattu karvakaveri olikin sitten lähempänä kuin aavistimme-kaan. Santtu oli piiloutunut ison omenapuun oksiston alle, josta sitten löysimme hänet murisevana.  Isä meni houkuttelemaan Santtua, mutta tämä oli niin "ottanut kuonoonsa" että ei tullut esiin isäntänsä maanitteluista huolimatta. Kun isä ojensi kättänsä Santtua kohti, tämä nappasi hampaillaan ojennettuun käteen. No, verta-han siitä tuli ja isän suusta ärräpäitä.  Santun elämä loppui sittemmin "nikkeli-kuumeeseen".  Sama Perätalon setä, teurastaja, joka syksyisin ampui meidän sikaa otsaan, päästi Santunkin koirien taivaaseen.  Ennen elämä oli tällaista.  Kaikki kuolleet myyrät ja linnut haudattiin ja laulettiin virsi. Haudalle laitoimme ristin.  Santun
hautaamista en muista. Ehkä isä teki sen.  Hän oli yllättävän herkkä mies. Ystävyys Santun kanssa oli kestänyt sodasta asti ja nyt isä varmasti halusi haudata yksin "rintamakaverinsa".  Tähän koira-juttuun  pää-dyin krysanteemin kukista. Aika hyvä päätös Santun tarinalle.

Isyys on muuttanut muotoaan vuosien saatossa. Ennen ei tullut kuuloonkaan että isät olisivat työntäneet lastenvaunuja raittilla.  Sehän oli äitien hommaa.  Tänään luin lehdestä eräästä 31-vuotiaasta miehestä, joka alkoi kutoa ( neuloa, kuten artikkelissa luki ) housuja, kun lapsen odotus alkoi pitkästyttää. Hän meni Helsingissä lankakauppaan, jossa vanhempi lankamyyjä innostui nuoresta kutovasta miehestä ja antoi asiantuntija-apua. Tuleva isä innostui niin uudesta harrastuksesta, että ei oikein malttanut mennä nukkumaankaan. Sanoi vain vaimolleen että "Mä otan vielä pari varvia".  Tuleva isä sai valmiiksi kolmet pöksyt ennen esikois-poikansa syntymää.  Isovanhempien mielestä homma oli hassua.  Minusta se oli hieno juttu. Olisihan odottamiseen kyllästynyt tuleva isä voinut viettää aikaansa kavereiden kanssa kaljalla, mutta valitsikin toisen ajanviettotavan. Pöksyjen kutoja sai neuvoja netistä muilta asian harrastajilta.  Siitä näkee kuinka hyödyllinen  netti on. Tämä sankarimies aikoo seuraavaksi tehdä koko perheelle samanlaiset pipot.

Tällaisia isänpäivä-mietteitä liikkuu päässäni tänään. Oma isäni, vaarini ja vaarin isä saivat haudoilleen kynt-tilän. Vaarin vaarin hautaa en ole vielä löytänyt. Hän kuoli v.1897 täällä Iitissä.

Vietetään kekriä, jookos?

Eletään vuoden pimeintä aikaa. Lumi olisi tervetullut juttu valaisemaan maisemaa.  Ennen vanhaan tämä oli sadonkorjuun jälkeistä riehakasta aikaa. Olut ja kaikenlainen kotipolttoinen virtasi kurkuista alas ja jälkikin oli sen mukaista.  Kaikenlainen kanssakäyminen vastakkaisen sukupuolen kanssa oli silloista ajanvietettä. Eipä ollut ihme että moni piika- ja renkipari asteli papin pakeille ja loppukeväästä maailmaan putkahti useampikin ihmistaimi.
Nykyajan työelämä ei salli moista irrottelua - vahinko- sillä he, jotka eivät pääse etelän maille löhöilemään, hyötyisivät kotimaisesta ilonpidosta.  Kirkko on kyllä keksinyt hyödyntää vanhan juhlan ajankohdan ja kehitti vainajien juhlan, pyhäinpäivän.  Tämä juhla kulkeutui siirtolaisten matkassa Amerikan raittille ja siellä siitä kehkeytyi halloween - kummitusten ja luurankojen pelottelujuhla. Nyt tämä Ameriikan kierroksen käynyt pyhäinpäivä on hissukseen siirtynyt takaisin Eurooppaan kalkkunoineen ja kurpitsoineen. Tämä vanha kekriperinne täytyisi nyt muokata uudenlaiseksi suomalaiseksi   karnevaaliksi, mikä ei tarkoita pelkästään juopottelua.  Sitä kutsutaan  yhteisöllisyydeksi, kun tavataan lähimmäisiä siellä sun täällä  iloisissa merkeissä.

Tällaisia ajatuksia tuli keskiyöllä. Saas nähdä, onko ajatus selvempi esim. aamupäivällä. No, nukutaan ensin pikkuinen tovi.

Kuva täältä.

Oppitunnilla illan hämärtyessä

Olen kuunnellut huuli pyöreänä opettajan viisaita neuvoja. Tämä on mahdollisuuksien maailma eli mustasta voi tehdä valkoista ja päinvastoin. Jokainen saisi itsestään esimerkiksi missin näköisen passikuvan. On sitten aivan eri juttu, uskooko polliisi sinua sinuksi vai minuksi ja silleen. On vaara, että "luomu-maailma" häviää ja epäaitous valtaa alaa.

Tänään tuli Victoria ja Daniel kylään Hollolan Lahteen

Onkohan kenellekään muulle tapahtunut sellainen juttu, että kaikki jää viime tippaan. Taakse on jäänyt lomaviikko, jolloin piti treenata blogi-asioita ja varsinkin kuvien yhdistämistä tekstin piristykseksi. No, minä ainakin olen se muu, joka keksii kaikenlaisia verukkeita ja askareita tosi toimiin ryhtymisen sijasta. Nytkin kuuntelin toisella korvalla Victorian ja Danielin saapumista Tiirismaan koulun pihalle hurraavien koululaisten keskelle.  Mahtoivatko tyttö-oppilaat pettyä, kun Prinsessalla ei ollutkaan kruunua päässä eikä Prinssillä kärpännahkaviittaa.  Elämä on pettymyksiä täynnä ja niihin on hyvä tottua lapsesta saakka.

Maisema tämän pellon pientareelta nähtynä on muuttunut viikossa. Melkein kaikki lehtipuut ovat varistaneet lehtensä. Taas olisi vähän haravoimista. On kuulema tasan kaksi koulukuntaa haravoimis-politiikassa. Toiset eivät tartu pitkillä pihdeilläkään haravaan syksyllä. Heidän mielestään kuolleet lehdet ovat maan lannoketta ja etanoiden herkkua. Minua puristaa ympäristöstä tuleva paine eli täytyy haravoida kun naapurikin haravoi. Ei ole pokkaa suhtautua coolisti toisten odotuksiin. On tämä ihmisparka laumasielu vaikka pyristeleekin sitä vastaan kaikin voimin. Odotan iltaa opistolla, jossa saan ehkä tukiopetusta kuvien laittoon ( vaikkapa prinsessan ja prinssin kuvia )

Tässä ollaan perhekuvassa Mäntyniemessä. ( kuva MTV.fi )